Annastiinan uratarina

Minulla oli Leirikesällä “Lupa kasvaa”

Juureni Leirikesän historiaan ulottuvat aina 70-luvulle asti, jolloin isäni työskenteli Kiljavalla ohjaajana ja ohjelmapäällikkönä. Olen ollut pikkulapsena mukana isännistön talkoissa ja kuullut lukemattomia tarinoita leirielämästä. Totta kai minut siis laitettiin leirille ensimmäistä kertaa heti kun ikä riitti. Palasin kuulemma onnellisena, sama (huomattavasti likaisempi) t-paita päällä kuin minulla oli lähtiessäni. Ensimmäisestä leiriviikosta en muista itse paljoakaan ja eri vuosien muistot sekoittuvat toisiinsa, mutta todisteena on nippu kouluvihkoja, joissa joka ikinen vuosi ainekirjoitus “kesämuistojani” käsittelee erittäin sekavasti erilaisia Kiljavan roolihahmoja ja heidän kommelluksiaan. Alkuun opettaja oli viivannut yli “Leirikesän” ja kirjoittanut sen päälle “kesäleiri”, mutta kyllä hänkin oppi vuosien myötä.

Kiljavalla oli aina hyvä olla

Ystäväni Aino, jonka kanssa leireilimme yhdessä, halusi aina osallistua teatteriin, joka silloin oli perinne. Minua jännitti tolkuttomasti esiintyä ihmisten edessä, mutta koska en oikein rohjennut mennä eri kerhoonkaan, löysin kesä toisensa perästä itseni jännittämässä ensin lavan takana ja sitten lavalla. Suunnittelin kotopäässä innokkaasti perhepiirille kaikenlaisia ohjelmia ja esityksiä, joita sitten minua jännitti esittää. Silti tein sen aina uudelleen ja uudelleen. Kerran suunnittelin ja toteutin shown myös erään pitkän Pohjoismaat-risteilyn lapsille, koska laivalla ei mielestäni ollut meille tarpeeksi ohjelmaa.

Kun virallinen leiriläisikäni tuli täyteen, anoimme erityislupaa minun olla vielä yhden vuoden leiriläisenä, jotta voisimme Ainon kanssa siirtyä vasta yhtä aikaa brontoiksi. Olisi ollut liian jännittävää aloittaa “yksin” bronttona. Erityisesti bronttokaste jännitti (ja ihan suotta, kuten sitten aikanaan selvisi).

Tunsin lapsena jo Leirikesän erityisen tenhon ja tiesin jo varhain, että se oli “minun paikkani”. Vaikka olen aina ollut tosi herkkä monen asian suhteen, koti-ikävää en jostain syystä ole potenut vaan Kiljavalla oli aina hyvä olla. Minulla ei koskaan lapsena ollut mitään muuta haaveammattia kuin leiriohjaaja, joten oli unelmieni täyttymys napata haluttu kesätyöpaikka apuohjaajana heti ensiyrittämällä. Suuren, meluisan ja eloisan henkilökunnan keskellä olin aluksi todella jännittynyt ja arka. En oikein kehdannut laulaa kunnolla ääneen ja menin ihan vaikeaksi, jos roolisuorituksiani näki lasten lisäksi joku toinen ohjaaja. Mieluiten kiersin lapsiryhmien mukana ja annoin toisten loistaa rooleissa.

Suurin osa rakkaista ystävistäni onkin tarttunut matkaan Leirikesältä

Leirikesä on mielestäni siksi niin loistava paikka, että sen arvot ovat todellakin arjessa läsnä, eivätkä vain sanahelinää. Sen lisäksi, että niiden mukaista toimintaa ja olemista tarjotaan lapsille, myös henkilökunta välittää toisistaan suuresti ja mm. kannustaa toisiaan yrittämään uusia juttuja. Palaverissa saatettiin sanoa et “mulla on nyt lupa kasvaa ja menen opettelemaan varmistamista/kanojen hoitoa/dj-hommia”. Itselleni “lupa kasvaa” on ennen kaikkea tarkoittanut arkuudestani luopumista ja rohkaistumista puhumaan palavereissa, heittäytymään erilaisiin rooleihin ohjelmissa, ja kokeilemaan yhä suurempia saappaita polulla leiriläinen-apuohjaaja-ohjaaja-jedimestari-ohjelmapäällikkö-pikkuleirin leirinjohtaja ja kesällä yhden viikon jopa vt leirinjohtaja. Mieli herkkä todellakin rohkaistui luonnon helmassa ja ihanien työkavereiden ja esihenkilöiden ansiosta. Suurin osa rakkaista ystävistäni (ja aviomies) onkin tarttunut matkaan Leirikesältä.

Leirikesän myötä minulle valkeni myös se, että olen erittäin hyvä toimimaan lasten kanssa ja halusin ammatin siitä itselleni. Opiskelin luokanopettajaksi ja leiritaustasta on siinä hommassa valtavasti etua. Pidän opetuksen järjestämisestä laajempina kokonaisuuksina eikä ole kerta tai kaksi kun olen viilettänyt koulussa pyjamassa, jättiläiskurpitsana tai rääkynyt menemään noitana. Leirikesää varten opettelin soittamaan kitaraa ja tajusin, että laulamisessa tärkeintä on hyvä meno, eikä se, osuuko kaikkiin ääniin ammattilaisen tarkkuudella. Musa onkin nykyään yksi suosikkiaineistani opettaa ja leireiltä jäi käteen tolkuton kasa laululeikkejä, joilla saa tunnin vireille.

Leirikesällä annetaan paljon rehellisiä kehuja ja kannustusta

Olen työskennellyt opettajana nyt viidessä eri kunnassa ja mitä enemmän olen nähnyt aikuisten maistereiden työskentelyä kunnan ohjeiden mukaan, sitä enemmän ihmettelen, miten huikean ammattimaisesti Leirikesällä toimitaan, vaikka se on monille ensimmäinen työpaikka ja työntekijöiden keski-ikä ei ole, noh, keski-ikä. Esimerkiksi turvallisuusasioista huolehtiminen on Leirikesällä niin tarkkaan mietittyä ja toteutettua, etten ole nähnyt missään sen jälkeen. Toinen asia, jota olen muissa töissäni kaivannut leireiltä, on avoin palautteenantokulttuuri. Leirikesällä annetaan paljon rehellisiä kehuja ja kannustusta. Yksi tärkeä oppini onkin ollut myös ottamaan vastaan kehuja niitä vähättelemättä tai mitätöimättä ja sanoa vain “Kiitos, onpa kiva kuulla!”. Koska pohjavire on aina positiivinen, Leirikesällä voidaan myös avoimesti keskustella siitä, jos jossain on parantamisen varaa.

Tykkäsin kovasti työskennellä esihenkilönä, mitä en kuuna kullanvalkeana olisi uskonut vielä ensimmäisinä työvuosinani. Aina välillä mietin, olisiko minulla vieläkin lupa kasvaa, ja tehdä joskus rehtoriopinnot. Ihan vielä en kuitenkaan malttaisi lopettaa luokkatyöskentelyä, koska vielä on monet Möttiäiset pyydystämättä, velhokoulut rakentamatta ja metsäretket tekemättä. Ehkä sitten isona.